Oletko sinäkin aloittanut treenaamisen kerta toisensa jälkeen – ja kerta toisensa jälkeen pian jo luovuttanut? Urheilupsykologi kertoo, miksi liikkumisesta on niin vaikea tehdä tapaa.
TAVOITTEITA ei kannata asettaa aluksi liian korkealle, jotta treeni ei ala maistua saman tien puulle.
Joiltain se vain onnistuu – sinunkin lähipiirissäsi saattaa olla ihminen, joka treenaa säännöllisesti viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Meille muille se ei ole niin helppoa. Joskus pääsemme kyllä liikkeelle mutta toista kertaa ei sitten enää tulekaan, syystä tai toisesta. Lukuisista yrityksistä huolimatta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta tehdä liikkumisesta pysyvää tapaa.
Lue myös: Videotreenit: Helppo ja tehokas voimatreeni koko keholle
Mistä tämä oikein johtuu? Tiedämmehän varsin hyvin, että esimerkiksi jumpassa, salilla tai lenkkipolulla hikoilu parhaita asioita, mitä terveytensä hyväksi voi tehdä.
Urheilupsykologi Janne Mortensenin mukaan säännöllisen liikkumisen tahmeus juontuu tyypillisesti kolmesta keskeisestä tekijästä. Seuraavassa pureudumme näihin sudenkuoppiin.
Aivan aluksi on syytä valottaa tiettyjä ihmisen biologian perusmekanismeja.
Vaikka elämme 2000-lukua, ihmisen aivot reagoivat uhkaaviin ja epämukaviin tilanteisiin samalla tavalla kuin muinoin, kun elinympäristö oli oikeasti täynnä hengenvaaroja ja vastaan saattoi milloin tahansa tulla nälkäinen petoeläin – nimittäin valmistautumalla pakenemaan.
”Ihminen on pohjimmaltaan ohjelmoitu välttämään epämukavuutta. Meille on lajina ollut elinehto pystyä pakenemaan vaaran kohdatessamme”, Mortensen kuvaa.
Vaikka ryhmäliikuntatunti ei äkkiseltään vaikuta kovin vaaralliselta tilanteelta, siellä ponnistelu joka tapauksessa tuntuu ajoittain raskaalta ja epämukavalta, etenkin jos vasta aloittelee liikkumista eikä keho ole tottunut uudenlaiseen kuormitukseen.
ÄLÄ LUOVUTA vaikka treeni tuntuu raskaalta.
”Kun olemme jossakin epämukavassa tilanteessa, pyrimme automaattisesti pääsemään siitä pois – eikä treenaaminen tunnu monistakaan erityisen mukavalta, Mortensen jatkaa.
Kun juoksulenkillä alat jo muutaman minuutin jälkeen tuntea vastustamatonta tarvetta löntystää takaisin kotiin, kyseessä on vaistomainen reaktio, kun aivosi yrittävät ohjata sinua takaisin turvaan mukavuusalueellesi.
Muistele edellistä kertaa, kun yritit aloittaa säännöllistä liikuntaharrastusta. Miten motivoit itseäsi lähtemään liikkeelle?
Todennäköisesti kyseessä oli jokin ulkoinen tekijä, esimerkiksi toive siitä, että mahtuisit vielä vanhoihin farkkuihisi. Mortensenin mukaan tämä on varsin yleistä.
”Ihmisille on tyypillistä ryhtyä asioihin ulkoisten tekijöiden ajamana. Janoamme esimerkiksi muiden hyväksyntää ja arvostusta ja haluamme näyttää hyvältä.”
Siinä ei ole mitään vikaa sinänsä, jos haluaa hoikentua muutaman kilon tai saada ihailua osakseen. Ulkoinen motivaatio ei kuitenkaan yksin riitä kestävän muutoksen aikaansaamiseksi.
Lue myös: Kannattako itseään punnita?
Jos haluaa tehdä treenaamisesta säännöllisen tavan, siihen tarvitaan myös sisäistä motivaatiota.
MUIDEN seura voi olla yksi aloittelevaa treenaajaa sisäisesti motivoiva tekijä.
Edward Decin ja Richard Ryanin 1980-luvulla kehittämä itseohjautuvuusteoria määrittää kolme psykologista perustarvetta, joiden tulee täyttyä sisäisen motivaation kokemiseksi:
Omaehtoisuus eli autonomia tarkoittaa sitä, että ihmisellä on päätösvalta omaan tekemiseensä eikä hän koe toimivansa muiden ohjaamana tai määräämänä.
On tärkeää kokea olevansa pätevä ja osaava siinä, mitä tekee. Tämä ei tarkoita, ettei koskaan tarvitsisi haastaa itseään tai tuntea oloaan epävarmaksi, mutta jatkuva pärjäämättömyyden tunne syö myös motivaatiota.
Ihmisillä on tarve kokea, että hänellä on paikkansa yhteisössä, ja olla yhteydessä muihin ihmisiin.
Haluatko lukea lisää siitä, miten teoriaa voi soveltaa käytäntöön? Siirry tähän artikkeliin.
Sisäinen motivaatio perustuu tyypillisesti omiin arvoihin, ja se on syvempää kuin ulkoinen motivaatio.
”Kyse on siitä, miten elämäänsä haluaa elää ja mikä on itselle tärkeää. Esimerkiksi minulle on tärkeää pysyä hyvässä fyysisessä kunnossa lasteni tähden. Se motivoi minua”, Janne Mortensen kertoo.
Kolmas tyypillinen este pysyvän liikuntaharrastuksen muodostumisessa ovat epärealistiset odotukset.
Tästä on usein kyse myös uudenvuodenlupauksissa – ne kun harvemmin kantavat edes helmikuulle asti. Vaikka aikeet olisivat hyvät, liian kovat tavoitteet eivät vie kovin pitkälle.
”Kun treenitavoitteet ovat liian korkealla realistisesti saavutettaviksi, ei niiden eteen jaksa tehdä töitäkään kuin kuukauden tai pari. Heti, kun arjessa tapahtuu jotain poikkeavaa, joka vie huomion, treenikin jää”, Mortensen kuvaa.
”Realismi on tässä kaiken a ja o. Jos tekee töitä 40 tuntia viikossa, kotona on kaksi lasta ja kaiken tämän ohella aikoo vielä treenata neljästi viikossa, niin onko se käytännössä ylipäänsä edes mahdollista? Todennäköisesti ei.”
ASIANTUNTIJA: Urheilupsykologi Janne Mortensen