Me inhosimme liikuntaa koulussa. Nyt se on aivan parasta!
Miten heistä, jotka vihasivat koulun jumppatunteja, tuli liikunnallisia aikuisia? 10 henkilöä kertoo, miten muutos tapahtui.
Miten heistä, jotka vihasivat koulun jumppatunteja, tuli liikunnallisia aikuisia? 10 henkilöä kertoo, miten muutos tapahtui.
KOSKAAN EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ löytää liikunnan iloa. Anja oli 50 v!
Löysin liikunnan ilon, kun huomasin, että ryhmätunnit ovat minun juttuni. Menimme yhden kaverini kanssa kokeeksi CrossFit-tunnille, ja innostuimme siitä molemmat!
Motivaatio syttyy ihan itsestään, kun vetäjä on energinen ja, kun huomaa, kuinka tekniikka kehittyy ja voimat kasvavat. Tunneilla on superhyvä tunnelma, ja treeni on ehkä sata kertaa hauskempaa kuin koulun jumppatunnit.
Jin, 40 v
Lapsena olin aina se kompelö pikkusisko, joka kompuroi taitavan, sulkapalloa ja jalkapalloa pelaavan isosiskon perässä. Minä kävin jumpassa ja tanssitunneilla, mutta en saanut niistä samanlaista oloa, minkä lopulta löysin juoksulenkeiltä.
Juoksu on niin minun lajini, ja juoksen vitosen joka toinen päivä. Kun tulen kotiin lenkiltä naama punaisena ja syke taivaissa olen aina tosi onnellinen saavutuksestani.
Rikke, 49 v
Koululiikunnassa tuli aina tunne, että olen täysi nolla, koska minut valittiin joukkueisiin aina viimeisenä. Muut meidänluokkalaiset olivat tosi urheilullisia ja heidän rinnallaan minä olin tosi onneton. Onneksi olen aikuisena päässyt siitä tunteesta.
Olen aika seikkailunhaluinen ja ollen innostunut juoksuun, pyöräilyyn, purjelautailuun, suppailuun ja melontaan. Haluan saada mahdollisimman paljon elämyksiä ja kannustavia ja innostavia ystäviä, jotka ymmärtävät, että elämässä on tärkeämpää nauttia elämyksistä ja iloita kokemuksista kuin se, kuka tulee ensimmäisenä maaliin.
Minulla on kolme lasta ja haluan pysyä terveenä, vahvana ja liikunnallisena mahdollisimman pitkään ja voida kaikin tavoin hyvin. Ja jos kerran minä, joka lapsena pelkäsin sekä korkeita paikkoja että vettä, olen oppinut nauttimaan liikunnasta ja vesillä olosta tosi paljon, niin liikunnan maailma voi avautua myös aivan kaikille muillekin!
Anette, 47 v
En harrastanut liikuntaa ollenkaan ennen kuin täytin 44. Liikunta ei kerta kaikkiaan kiinnostanut minua mitenkään. Mutta sitten yhtäkkiä painoin 30 kiloa liikaa ja olin aina väsynyt, joten aloin kaivata elämääni jotakin muuta. Onnistumisen avain oli asettaa pieniä realistisia osatavoitteita edetessä kohti suuria unelmia.
Aloitin nollasta viiteen kilometriin 12 viikossa etenevällä juoksuohjelmalla. Se toimi, koska tavoite oli koko ajan selvästi edessä. Ohjelman kolme viikkotreeniä saivat minut lähtemään liikkeelle enkä vain laiskotellut tai jättänyt treeniä väliin. Kunnon kohoamisen treenatessa huomasi nopeasti, ja jokainen edistysaskel sai haluamaan lisää.
Vuosi sitten ilmoittauduin kuntosalille vasta-alkajille tarkoitetulle bootcampille, ja nykyisin treenaan salilla monta kertaa viikossa ja olen juossut 200 puolimaratonia, 6 täysmaratonia ja 1 ultrajuoksun! Treeni antaa niin paljon voimaa ja vireyttä, että en enää yritä vältellä liikuntaa, vaikka se ei vielä 5 vuotta sitten kiinnostanut yhtään.
Flemming, 48 v
Olen nykyisin kova treenaamaan, ja hassuinta on, että aloin harrastaa liikuntaa vasta viisikymppisenä! Mutta parempi myöhään! Nykyisin harrastan pyöräilyä, juoksua, lihaskuntotreeniä ja joogaa, minkä lisäksi ohjaan funktonaalisia treenitunteja ja kiinteytysjumppaa.
Kun olin nuorempi, minusta tuntui, että kukaan ei huomaa minua. Jos harrastin liikuntaa, tavoitteeni oli saada kaunis vartalo, jotta minut huomattaisiin. Sitten joitakin vuosia takaperin minulla todettiin SLE, systeeminen lupus erythematosus, eli yleistynyt sidekudossairaus, ja käsitykseni itsestäni muuttui: nyt haluan pystyä liikkumaan ja että kehoni pysyy toimivana koko ikäni.
Luulin, että diagnoosi saisi minut jämähtämään kotiin, mutta toisin kävi. Riippumatta siitä, mikä lupuksen oire minua milloinkin vaivaa, voin aina paremmin, kun liikun. Ja mielialakin pysyy korkeammalla, kun saan liikunnasta endorfiineja ja uskoa itseeni, mikä innostaa lähtemään liikkeelle.
Anja, 54 v
En pitänyt koulussa voimistelusta enkä uinnista. No en kai, kun en saanut itse valita mitä teen. Onneksi löysin koulun pakkoliikunnasta huolimatta itseäni miellyttävät tavat liikkua, jotka sopivat minulle ja muuhun elämääni.
Kävelen koiran kanssa pitkiä, jopa 10 kilometrin lenkkejä. Ja silloin, kun olen liikkeellä itsekseni, kävelen vielä pidempiä matkoja. Perheen ja ystävien kanssa teemme jalkaisin 15–20 kilometrin reissuja. Sillä tavalla saa hyvää liikuntaa ja raitista ilmaa ja on aikaa ja mahdollisuus sekä luonteva tilaisuus jutella kaikesta maan ja taivaan välillä.
Joukkuelajit ja ryhmätunnit eivät sovi minulle ollenkaan. Niistä tulee liikaa mieleen koulun samaan muottiin kaikkia pakottavat joustamattomat liikuntatunnit. Minulle sopii liikkuminen oman mielen mukaan ja oman arjen ja elämän puitteissa. Minä pyöräilen työmatkat ja aika paljon myös vapaalla.
Anne, 45 v
Minulla on nykyisin paljon terveempi suhde liikuntaan kuin lapsena. Ennen en jaksanut mitään lajia kuin korkeintaan pari kuukautta, ja sitten into lopahti. Koulun liikuntatunneilla vihasin erityisen paljon voimistelua.
Aikuisena huomasin, että keho voi paremmin, kun sitä käyttää, ja aloin ymmärtää, että itsestään täytyy pitää huolta, mikäli haluaa pysyä terveenä ja liikuntakykyisenä vanhaksi asti, ihan jo oman itsen ja myös perheen kannalta.
Haluan pysyä hyvässä kunnossa niin pitkälle vanhuuteen asti kuin vain keho kestää. Sen merkityksen on alkanut nähdä tässä iässä, kun omat vanhemmat alkavat tulla vanhoiksi ja muuttua hauraiksi, ja kaikki vanhat vaivat pahenevat.
Tine, 35 v
Nouseminen lattialta ylös varsinkin käsillä auttamatta, on hyvä ja -yksinkertainen funktionaalinen harjoitus, jolla voi pitää kehonsa liikkuvana. Ylösnousujen sujuminen myös kertoo vastaan-sanomattomasti, missä kunnossa oma kehonhallinta on. Ylösnousua kannattaa harjoitella mielellään koko ikänsä.
Nuorena tulin siihen käsitykseen, että urheilu kuului vain valmiiksi uheilullisille tyypeille. Aloin inhota koululiikuntaa niin paljon, että tein kaikkeni välttääkseni sitä: pyysin kotoa vapautuslappuja, valehtelin kuukautiskivuista tai lähdin kotiin, kun muut menivät vaihtamaan urheiluvaatteet päälle.
Aikuisena kävin silloin tällöin lenkillä, että saisin edes vähän liikuntaa, mutta innostuin tosissani juoksusta vasta, kun löysin puhelin-sovelluksen, jossa oli ohjattuja kuunneltavia juoksuohjelmia, ja kannustava ohjaaja, joka myös antoi liikuntavinkkejä kunnon kohottamisesta vauhdin ylläpitämiseen.
Se tuntui samalta kuin olisi ollut lenkillä asiantuntevan ja viisaan ystävän kanssa, ja aloin pitää juoksulenkkejä päivän kohokohtana. Suurimman eron teki se, että aloin nähdä itseni juoksijana enkä enää ajatellut juoksua laihdutuskeinona tai velvollisuutena pysyä kunnossa. Itsetuntonikin nousi kaikin tavoin.
Maria, 39 v
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka paljon iloa tanssiminen tuottaa minulle. Enää treeni ei ole minusta ikinä ikävää. Tanssi on minun oma huoneeni, jossa tunnen olevani elossa tässä ja nyt. Ja tanssi tuottaa iloa sekä keholle että mielelle.
Minulle tanssin juttu on se, että tanssiessa voi nauraa ja olla iloinen samalla, kun kroppa työskentelee täysillä. Tanssin yhtä mielelläni mitä tahansa tansseja, vaikka hiphopia, zumbaa tai discotanssia. Tanssi tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia.
Zitta, 53 v
Nuorena minua veivät alkoholi ja aineet. Treeni ei todellakaan ollut minun silloisessa elämässäni mitenkään tärkeä asia. Sitten tein täyskäännöksen, ja nyt olen ollut kuivilla 21 vuotta.
Uusi ‘juttuni’ on treeni ja elämä ylipäätään. Treenaan salilla ja kuntonyrkkeilen, minkä lisäksi harrastan juoksua – olen juossut maratoneja, puolimaratoneja ja esteitä.
Saan liikunnasta adrenaliinia. Siitäkin tulee tavallaan riippuvaiseksi, mutta hyvällä tavalla. Siitä saa lisävireyttä arkeen ja motivaatiota jatkaa harrastamista.
Kim, 45 v