Kun löytää itselleen sopivan tavan liikkua, syttyy myös pysyvä innostus ja kestävä motivaatio. Me kysyimme 8 naiselta, miten he ovat saaneet liikuntaharrastuksensa käyntiin.
MOTIVAATIO – Kun kipinä syttyy, eikä sitä päästä sammumaan, voi saavuttaa paljon.
Oletko turhaan yrittänyt aloittaa juoksuharrastuksen tai hankkinut kuntosalijäsenyyden, mutta into on lopahtanut alkuunsa. Pysyvä innostus vaatii aivan erityistä motivaatiota.
Lue, miten haastattelemamme 8 naista löysivät kukin oman tapansa liikkua ja nauttia siitä.
Leena harrasti aktiivisesti palloilulajeja nelikymppiseksi saakka, mutta sitten rasitus alkoi olla liikaa hänen keholleen. Hän oli ajatellut vaihtaa juoksuun, mutta se tuntui jotenkin raskaalta ja ikävältä. Nyt hän on kuitenkin juossut jo 40 maratonia – mikä muutti mielen?
"Yritin nelikymppisenä moneen otteeseen ruveta juoksemaan, ja aina kyllästyin. Olin tottunut palloilulajeihin ja kaipasin jotakin aivan muuta kuin tossun siirtämistä toisen eteen. Juoksussa ei ollut pelivälinettä, joka olisi saanut unohtamaan sen, että harjoittelu on itse asiassa rankkaa.
Löysin juoksumotivaation vasta, kun ilmoittauduin ystäväni kanssa juoksutapahtuman naisten vitoselle.
Kun oli tavoite ja treeni- sekä kisakaveri, kaikki muuttui. Tosin ensimmäisellä 3 km:n lenkillä olin aivan varma siitä, että kaadun kuolleena maahan rasituksesta ennen kuin lenkki on ohi, enkä voinut käsittää, miten ystäväni jaksoi kevyesti koko lenkin. Mutta koska olimme ilmoittautuneet mukaan, en voinut antaa periksi.
Minulta kesti noin neljä kuukautta, että pystyin juoksemaan 4 km, mutta kun ylsin viiteen kilometriin, tuli halu jaksaa vielä pidemmälle. Seuraavaksi osallistuin 13 km:n kisaan, johon treenasin taas neljä kuukautta.
Nyt 20 vuotta myöhemmin olen juossut yli 200 puolimaratonia ja 40 täysmaratonia ja voin hyvällä syyllä sanoa olevani maratoonari.
Olin juoksuharrastusta aloittaessani toki valmiiksi hyvässä kunnossa, mutta tunnen monia, jotka ovat kypsässä iässä treenanneet itsensä puolimaratonille alle vuodessa. Ikä sinänsä ei siis ole este tavoitteelliselle juoksuharrastukselle."
Jos joskus tuntuu siltä, että lenkille lähteminen ei huvita, palautan mieleeni sen aivan erityisen ihanan uupumuksen, joka kehossa tuntuu lenkin jälkeen. Se saa minut aina innostumaan. Nyreitä juoksijoita ei näe koskaan.
18-vuotiaana Katriinan kaveri alkoi treenata omavalmentajan kanssa. Katriina halusi tietää, mitä hyötyä omavalmentajasta olisi. Valmentajan avulla löytyi uusi suunta.
"Tarvitsin omavalmentajaa osoittamaan, että minulla oli sopusuhtaiset lihakset ja että olin kuin luotu lihastreeniin. Olin ihan hilkulla alkaa kilpailla bikinifitnessissä.
Huomasin, että tykkään hankkia lisää voimaa lihastreenin avulla, koska silloin tunnen voivani hyvin kehossani. Käyn lähes päivittäin kuntosalilla tekemässä lihastreenin ja olen aloittanut valmentajakoulutuksen, jotta pääsisin auttamaan muita saavuttamaan tavoitteensa."
Marianne oli vuosikausia siinä luulossa, että juoksu on se paras ja ainoa tapa treenata. Sitten tuli valaistuminen.
"Mieheni on aktiivinen juoksun harrastaja, joten kuvittelin, että minunkin pitää juosta. Juoksu vain ei koskaan oikein napannut. Muutaman vuoden puolivillaisen juoksuharrastuksen ja kehnojen tulosten jälkeen tunnustin itselleni, että juoksu ei vain ole minua varten.
Kun en enää kuluttanut henkistä ja fyysistä energiaani vastentahtoisiin juoksulenkkeihin ja niiden aiheuttamaan turhautumiseen, sain voimaa kokeilla muita lajeja.
Nyt käyn useita kertoja viikossa ohjatuilla tunneilla kuntosalilla. Varsinkin aluksi minulle oli tärkeää, että tunneilla oli ohjaaja, joka sanoi, että nyt tehdään 16 toistoa, koska muuten minä olisin tehnyt korkeintaan 3.
Kaipaan myös vaihtelua treeniin. Vaikka minulla on vakiotunnit, joilla käyn, kokeilen aina välillä muutakin. Saan kuntosalien tarjonnasta vähintään yhtä paljon vaihtelua kuin vaihtelevista juoksulenkeistä, koska lähistöllä on vaikka kuinka monia kuntosaleja, joihin ei ole välttämätöntä liittyä jäseneksi, niin voin välillä kokeilla uusia juttuja ja vaihdella ohjaajia, koska jokaisella on oma harjoitevalikoimansa ja tyylinsä."
Katariinan ylin lannenikama luhistui viisikymppisenä veneilyonnettomuudessa. Selkävamma alkoi pitkillä juoksumatkoilla aiheuttaa niin kovia kipuja, että maratonhaaveet jäivät. Kun pandemia vielä keskeytti sekä tanssin että kuntonyrkkeilyn, Katariina jäi sohvalle.
"Painoni alkoi nousta nopeasti, kun en liikkunut. Terveet ja riittävästi energiaa polttavat lihakset ovat kuitenkin yksi painonhallinnan avaimista.
Ruokavaliota osasin säätää itse, mutta oikean ja riittävän liikunnan ohjeistamiseen tarvitsin apua. Hyviä ohjeita löytyy kyllä, mutta mukavuudenhaluisena lykkäsin kävelylenkeille lähtöä. Lopulta en pystynyt tekemään enää edes tuttuja pilatesliikkeitä, koska vatsa alkoi olla tiellä.
Kun sain vihdoin tarpeekseni, hankin personal trainerin. Minulle laadittiin lihas- ja kestävyyskuntoa kohentava ohjelma, jota tiukennetaan sitä mukaa kuin lihakset vahvistuvat. Lisäksi aloin käydä kaksi tai kolme kertaa viikossa kävelylenkillä. Käyn nyt kerran viikossa personal trainerilla, joka ruokkii motivaatiotani ohjaamalla ja kannustamalla sekä lisäämällä harjoitteiden vaativuustasoa edistymiseni mukaan. Haave paluusta lenkkipoluille ja juoksukisoihin elää, kunhan saan vartalon tukilihaksista riittävästi tukea selälle.”
Liisa oli koko ikänsä kätkenyt vartalonsa väljiin vaatteisiin. Hänen aloittamansa liikuntaharrastukset lopahtivat kerta toisensa jälkeen. 63-vuotiaana hän palkkasi omavalmentajan viimeisenä keinonaan.
"Muutin pohjakerroksesta toiseen kerrokseen, ja huomasin, että olin rapakunnossa. En meinannut jaksaa nousta edes yhtä kerrosta, söin kolmea sorttia verenpainelääkkeitä ja olin tympääntynyt olemukseeni.
Olin kuntosaleilla kohdannut kaikenlaisia ohjaajia, mutta en viihtynyt yhdenkään ohjauksessa. Ajattelin, että päälle kuusikymppisenä on ehkä turha yrittää enää saada treenikipinää syttymään. Sitten Facebookissa tuli vastaan omavalmentaja, joka asui sopivasti lähellä. Siitä käynnistyi elämänmuutos, jonka myötä olen laihtunut 25 kiloa!
Onnistumisen avain oli se, että hän halusi ehdottomasti tavata ensin, jotta näemme onko yhteistyölle edellytyksiä. Tapasimmekin kasvotusten, eikä hän harmistunut, vaikka pystyin aloittamaan treenaamisen vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hänestä oli vain hyvä, että saisin rauhassa kypsytellä ajatusta. Kolmen kuukauden kuluttua hän kirjoitti minulle kertoakseen, että odotti innolla päästäkseen aloittamaan. Se riitti antamaan minulle tarvitsemani sysäyksen: tiesin, että oli olemasssa joku, joka on kiinnostunut kehityksestäni ja auttaa eteenpäin.
Ensimmäisellä treenikerralla panin merkille sen, etteivät ikäni tai ulkomuotoni tuntuneet haittaavan häntä lainkaan. Hän uskoi vakaasti, että pystyn kohentamaan kuntoani, ja hänen luottamuksensa ansiosta minäkin aloin uskoa omaan onnistumiseeni. Sain omavalmentajalta sekä yksilöllisen treeniohjelman että ravitsemusohjelman. Minun piti ensimmäiseksi pitää ruokapäiväkirjaa ja lähettää se hänelle, jotta hän pystyi arvioimaan, oliko ruokavaliossani puutteita. Tunsin olevani todella hyvissä käsissä.
Laihduin kymmenessä kuukaudessa 20 kg, ja käsivarsiin ilmestyivät lihakset. Verenpainelääkkeistäkin olen päässyt luopumaan.
Nyt kun kuulen kuusikymppisten sanovan, että he ovat liian vanhoja aloittamaan enää kuntoilemista, en voi kuin pudistella päätäni, koska tiedän, että se on mahdollista."
Noin kymmenen vuotta sitten Susanna huomasi toisessa rinnassaan kyhmyn ja meni lääkäriin. Kyhmy osoittautui rintasyöväksi. Rinnan poiston ja kemoterapian avulla Susanna parani syövästä, ja toivuttuaan hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja kouluttautui liikunnanohjaajaksi.
"Ennen sairastumistani kävin ryhmätunneilla ja leikittelin ajatuksella, että voisin itsekin alkaa liikunnanohjaajaksi. En kuitenkaan saanut aikaiseksi alkaa kouluttautua kaiken muun ohessa.
Syöpähoitojen aikana pidin kuntoani yllä pitkillä kävelylenkeillä ja lihaskuntotreenillä. Silloin, kun hoidot olivat rankimmillaan, joogasin. Sairastuminen oli sysäys päätökselle: sairaalasta päästyäni ajattelin, että nyt tai ei koskaan – jos en nyt kouluttaudu liikunnanohjaajaksi, niin sitten harmittelen sitä eläkeiässä.
Sairaus muistutti minua siitä, että suuria asioita ei pidä lykätä. Sairastaminen havahdutti huomaamaan kuinka liikunta edistää sekä fyysistä että henkistä hyvinvointia. Fyysinen aktiiviisuus toimii kuin lääke. Reipas kävely lievitti kipujani enemmän kuin kipulääke.
Tervehdyttyäni riittävästi aloin opiskella liikunnanohjaajaksi ja olen siitä lähtien toiminut liikunnanohjaajana kuntokeskuksessa. Siitä on jo kohta yhdeksän vuotta, enkä ole katunut päätöstä hetkeäkään.
Minusta on aivan parasta, kun pääsen työssäni auttamaan muita, ja olen myös kiinnostunut liikunnan vaikutuksista ja harjoitteiden tekniikasta. Minulta kysytään usein, miksi toimin ohjaajana vielä tämän ikäisenä, mutta minä haluan jatkaa niin kauan kuin pystyn."
Marian paino jojoili laihdutuskuurista toiseen. Hän laihdutti kymmenisen kiloa keittokuurillla, mehupaastolla ja kaikilla mahdollisilla kuureilla, ja aina paino nousi takaisin. Nelikymppisenä hän asetti tavoitteekseen löytää juoksemisen ilon – ja laihtui 23 kiloa.
"Laihdutuskuureissani oli aina kyse kieltäytymisestä. Piti laskea kaloreita ja rajoittaa mitä milloinkin. Se ei tuottanut pysyviä tuloksia, joten lopulta päätin asettaa itselleni myönteisen tavoitteen, jonka halusin saavuttaa. Olin aina toivonut, että olisin hyvä juoksija, joten kolme vuotta sitten ilmoittauduin juoksukouluun. Meitä oli 16 hengen ryhmä, ja tavoitteena oli jaksaa juosta viisi kilometriä pysähtymättä tai kävelemättä välillä.
Juoksuvalmentajan ohjauksessa se onnistui yllättävän nopeasti. Oli hämmentävää pysyä juoksemaan 5 km yhtäjaksoisesti. Kilot alkoivat karista vauhdilla, ja juoksutekniikkani parani paranemistaan, mikä kannusti minua edelleen.
Aikaisemmat juoksuyritykseni olivat lopahtaneet muutamassa viikossa vammoihin ja kipuihin. Juoksuvalmentajan ohjauksessa sain juoksutyylin ja -tekniikan opastusta ja myös ryhmän tuki auttoi niin hyvin, että lähden edelleen aamuvarhain lenkille."
Avioero ja pitkä sairausloma henkisen romahduksen jälkeen saivat Liisin muuttamaan elämänsä, ja hän löysi kävelyn hyvää tekevän vaikutuksen. Kävelystä on tullut hänelle henkireikä.
"Olin vuosikausia epäterveessä suhteessa, jossa en saanut olla oma itseni. Lopulta stressaava ja kauhea liitto purkautui ja romahdin henkisesti. Sain pitkän sairausloman ja sen aikana päätin kokeilla mindfulnessia.
Löysin todella ihanan ohjaajan, joka opasti minua pitämään jalat maassa ja opetti itsetuntemusta luontoelämysten kautta. Aloin kävellä luonnossa sekä pitkiä että lyhyitä retkiä, ja luonto, ilma ja metsä lääkitsivät minua pyyhkimällä pois päässä pyörivät ajatukset.
Olin aikaisemmin yrittänyt harrastaa juoksua, mutta se ei ollut ollenkaan minun juttuni. Kuntokeskuksessa taas oli liian rauhatonta, enkä pystynyt keskittymään. Kolmen lapsen kanssa arjessa on niin paljon tekemistä, että tarvitsen rauhaa, ja sitä saan kävelystä.
En yrittänyt karistaa kiloja kävelyllä, vaan halusin ainoastaan voida paremmin. Kävelen aivan siihen tahtiin, mikä tuntuu hyvältä: välillä hiljalleen, välillä rivakasti ja välillä painelen menemään kuin kilpakävelijä. Kiireisen päivän jälkeen on ihaninta vain kuljeskella.
En osaa enää olla ilman retkiäni ja saan lähes vieroitusoireita, jos en pääse ulos kävelemään. Kävelystä saa tosi paljon hyvää energiaa, ja sen myötä olen myös oppinut kuuntelemaan omaa intuitiotani. Kun jokin asia mietityttää, lähden luontoon, ja kävellessä näkemys selkiytyy. Olen vihdoin oppinut luottamaan itseeni, sillä 18 vuotta kestäneessä suhteessani en koskaan asettanut itseäni etusijalle.
Tunsin olevani itsekäs, jos otin aikaa liikunnalle sen sijaan, että olisin ollut perheeni käytettävissä. Vasta kävellessäni olen havainnut, kuinka hyvä on olla omassa rauhassaan ja tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä tärkeiltä. Kun olen saanut viettää aikaa omassa seurassani päivittäisillä kävelylenkeilläni, minulla on enemmän annettavaa myös lapsilleni."