Miten rankkaa on kävellä 100 kilometriä 24 tunnissa? Toimittajamme osallistui Mammutmarch -vaellustapahtumaan ja otti selvää, millainen voimainkoitos on kyseessä.
MAMMUT MARSCH -TAPAHTUMAN LÄHTÖPORTTI Sekalaista seurakuntaa lähdössä matkaan Saksassa järjestetyssä tapahtumassa – mukaan mahtuu niin viimeisen päälle vaellusvermeisiin varustautuneita kuin rennomminkin pukeutuneita kävelijöitä.
Olen torkahtanut vain muutamaksi minuutiksi, mutta kun havahdun hereille, aivoillani kestää hetken rekisteröidä, etten olekaan omassa pehmoisessa vuoteessani.
Sen sijaan makaan luokkahuoneen kovalla linoleumilattialla. Olen nostanut kivistävät ja turvonneet jalkani seinää vasten, ja kun katsahdan ympärilleni, seiniltä tervehtivät lasten värikkäät piirustukset ja aakkostaulut.
Koulu toimii tänään huoltopisteenä meille kävelijöille, joilla on tässä vaiheessa takana jo 64,5 kilometriä – ja vielä 35,5 kilometriä edessä. Kello on viisi aamuyöllä, ja taivalletut kilometrit tuoksahtavat väkevästi luokkahuoneen kosteassa ja lämpimässä ilmassa. Käytävällä kuulen puhuttavan jonkun pyörtyneen. Nousen jaloilleni, ja kuvotuksen ja heikotuksen tunne lyö vastaan saman tien itsellenikin.
MAMMUTIT MARSSILLA Reitillä vallitsi hyvä tunnelma 1 100 osallistujan kesken.
Meidät on lähetetty matkaan 15 tuntia aiemmin Kööpenhaminan pohjoispuolella sijaitsevan Vedbækin pikkukaupungin rannalta. Tapahtumaan on ilmoittautunut 1 100 osallistujaa, ja tehtävänanto on varsin yksinkertainen: kulje 100 kilometrin reitti jalan 24 tunnin kuluessa. Lähtöalueella iloisen odottavaan tunnelmaan sekoittuu myös aavistus pelkoa, kun meille todetaan läksiäisiksi, että edessä on todennäköisesti yksi koko elämämme rankimmista kokemuksista. Kun puoli vuotta aiemmin olin toimituksessa ilmoittautunut vapaaehtoisena kokeilemaan sadan kilometrin vaellusta, asenteeni oli ollut melkoisen itsevarma – eihän siellä tarvitse kuin kävellä, miten vaikeaa se nyt voi olla? Kun lähdön hetki koittaa, pöyhkeyteni on kuitenkin karissut. Olen onneksi harjoitellut tekemällä kuluneiden kuukausien aikana pitkiä kävelylenkkejä, mutta yksikään ei ole ollut yli 40 kilometriä, ja kun olen palannut kotiin lopen uupuneena ja jalat hellinä, olen julistanut, etten mitenkään olisi jaksanut taivaltaa enää vielä kuuttakymmentä kilometriä lisää! En ole enää ollenkaan varma, miten kehoni kestää edessä olevan matkan ja miten ylipäänsä jaksan pysyä liikkeessä kokonaisen vuorokauden – matkan aikana kun on mahdollista pitää vain joitakin lyhyitä lepotaukoja.
MAMMUT MARSCH -VAELLUSREITTI Reittiä varten ladataan sovellus, mutta osallistujille jaetaan varmuuden vuoksi myös paperikartat.
Kello on 14.30, kun oma ryhmäni lähetetään matkaan muhkealta lähtöportilta. Kävelemme aluksi pitkään yhtenä, tiiviinä joukkona, mutta vähitellen rivimme alkavat hajaantua. Nopeimmat kirivät edelle, ja itse jään porukan keskivaiheille. Juttu luistaa silti, ja kun joku on tuonut musiikkiakin mukanaan, tunnelma muistuttaa enemmän leppoisaa kesäretkeä kuin extremeurheilua.
Jo muutaman kilometrin jälkeen huomaan kuitenkin, että selkäni alkaa huolestuttavasti hieman juilia. Samalla tunnustelen joka askelella, miten jalkani reagoivat vaelluskenkiini – vaihdoin viime hetken paniikissa tähän pariin, jota en ole ehtinyt ajaa sisään vielä aivan kunnolla. Alan myös tiedostaa yhä kirkkaammin, että matkaa on todellakin sata kilometriä, ikään kuin pieni sisäinen lapseni huutelisi mielessäni takapenkiltä : Ollaanko pian perillä?
Ymmärrän, että moiset ajatukset kannattaa vaientaa, joten nostan kuulokkeet korville, valitsen podcastin ja keskityn panemaan tossua toisen eteen. Ensimmäinen, 19,5 kilometrin etappi on pystytetty soutustadionille. Paikalla on vapaaehtoisia auttamassa laastaroimaan rakkoja ja hoitamaan muita vammoja, ja tarjolla on myslipatukoita, määpähkinöitä ja banaaneja sekä vesipiste, jossa voi täyttää oman pullonsa. Syön hieman ja totean, että jalat ovat edelleen jotakuinkin kunnossa. Matka jatkukoon.
Otan strategiakseni keskittyä aina vain seuraavaan etappiin, joita on noin 20 kilometrin välein. Mieleni on tyyni: kunhan jaksan 20 kilometriä, palkinto odottaa. Ja vaikka palkinto onkin sitten vain lyhyt tauko, jonka aikana voi nostaa jalat ylös, vaihtaa kuivat sukat ja haukata jotain pientä ennen kuin taivallus taas jatkuu, sen voimalla jaksaa silti kummasti.
Kun saavun 40 kilometrin etapille, ilta on jo tummunut. Olen ennakkoon pelännyt eniten juuri tätä vaihetta, kun aurinko laskee ja edessä on kymmenen pitkää tuntia ennen kuin päivä valkenee. Sääennuste on luvannut sadetta koko yöksi, ja ennuste näyttää myös pitävän paikkansa. Nostan sadeviitan ylleni ja jatkan matkaa otsalampun valossa. Seuraan edellä kulkevien valoja ja kiitän onneani, ettei ryhmä ole hajaantunut enempää ja että näköetäisyydellä on koko ajan muitakin kulkijoita. Seuraan reittiä sovelluksesta, jonka ääniopastus kertoo, milloin tulee kääntyä oikealle ja milloin vasemmalle. Kuulokkeissa kuuluva naisen robottiääni on tänä yönä luotettu seuralaiseni.
NAPOSTELTAVAA Reitin varrella huoltopisteillä vapaaehtoiset jakavat myslipatukoita, hedelmiä ja vettä. Muut eväät on tuotava itse mukana.
Aika matelee, ja pimeässä metsässä kilometrit tuntuvat loputtomilta. Etappi, jonka luulin odottavan 60 kilometrin kohdalla, onkin vasta 64,5 kilometrin paikkeilla, ja kun edes 60 kilometrin rajapyykki ei tule missään vaiheessa vastaan, hieno strategiani pettää. Jokaisen mutkan kohdalla herää toivo, että sen takana tulee vastaan huoltopiste tai edes 60 kilometrin kyltti, ja pettymys on karmea joka kerta.
Samalla vaellus alkaa jo toden teolla tuntua kehossani. Molemmat jalkani ovat rakoilla, ja tuntuu, kuin kävelisin tulisilla hiilillä. Pitkin matkaa eri paikat kremppaavat vuorotellen. Muutaman kilometrin ajan selkä tuntuu pahimmalta, kunnes yhtäkkiä hartioihin iskee viiltävä kipu tai jaloista uhkaa huveta voima. Lopulta huoltopiste siintää edessä. Kyseessä on Hillerødissä sijaitseva koulu, joka tosin tänä yönä muistuttaa enemmänkin kenttäsairaalaa, jossa siellä täällä makaa uupuneita, voipuneita vaeltajia.
Hieman myöhemmin katson kalpeaa olemustani vessan peilistä. Olo on vielä hutera pikaisen torkahduksen jälkeen, mutta muutaman syvän hengityksen jälkeen heikotus alkaa helpottaa, ja astelen takaisin luokkahuoneeseen. Saan laastarit kantapäissäni jomottaviin valtaviin rakkoihin, jotka olivat tehneet viimeisistä kilometreistä todella kivuliaita. Nostan repun selkään ja pakotan itseni syömään virkeiden vapaaehtoisten tarjomaa naposteltavaa – puolikkaan omenan, voileivän ja kupin kahvia. Minun ei varsinaisesti tee mieli ruokaa, mutta olen varma, että kuvotus ja heikotus johtuivat siitä, etten ollut syönyt ja juonut tarpeeksi.
FREDERIKSBORGIN LINNA Vaellusreitti kulkee Pohjois-Sjellannin metsien läpi, ja matkan varrella voi ihailla myös Fredriksborgin linnan upeita tiluksia.
Taivallus jatkuu yön pimeydessä, ja jokainen askel sattuu enemmän kuin edellinen. Matkaa on jäljellä vielä 35,5 kilometriä eli melkein yhtä paljon kuin pisin harjoitusmatkani! Tavoitan edelläni kulkevan ryhmän, jonka tahdissa pysyn juuri ja juuri, kun oikein pinnistän. En pysty puhumaan sanaakaan, roikun vain heidän kannoillaan kuin zombi ja keskityn seuraamaan heidän jalanjälkiään, askel kerrallaan.
70 kilometrin kohdalla näemme kyltin, jossa lukee ”70 kilometriä. Enää 30 kilometriä jäljellä – tai yhden työpäivän verran”. Jos siis joku erehtyisi luulemaan, että 70 kilometrin kohdalla aletaan olla jo melkein perillä, järjestäjät haluavat muistuttaa, että matkaa on vielä todella, todella paljon.
Tunnelma alkaa kuitenkin vähitellen muuttua toiveikkaammaksi. Päivä valkenee, ja sade lakkaa. Edellä kulkeva ryhmä on hajonnut, ja jään juttusille erään siitä erkaantuneen kanssa. Käy ilmi, että hänkin on lähtenyt vaellukselle yksin. Jatkamme matkaa seuraavalle etapille, tosin muutaman tahattoman kiertotien kautta, kun sovellus on alkanut temppuilla emmekä ole huomanneet seurata puihin merkittyjä, reittiä osoittavia nuolia ja heijastimia. Muutama tunti sitten olisin varmasti romahtanut, jos olisi huomannut kävelleeni muutamankin sata metriä harhaan, mutta päivänvalossa mieleni on jälleen terästäytynyt ja kehokin tuntuu saaneen jostain ylimääräisiä voimia – aivan kuin se olisi alistunut siihen, että nyt on vain jaksettava, eikä luovuttaminen ei tule kyseeseen.
Samalla rupattelu saa ajankin kulumaan joutuisammin, ja vannotan itselleni, että jos jostain kumman syystä tekisin tämän vielä joskus uudestaan (mikä kyllä juuri tällä hetkellä tuntuu todella epätodennäköiseltä), en lähtisi matkaan yksin.
Saavumme viimeiselle, 83,5 kilometrin etapille, jossa tarjolla on maapähkinävoileipiä ja tunnelma huomattavasti pirteämpi kuin 20 kilometriä aiemmin. Maali häämöttää jo aivan saavutettavissa. Seuralaiseni kuuluu aiemmin lähteneeseen ryhmään, joten hän kiiruhtaa jatkamaan matkaan ehtiäkseen määräajassa perille. Itse istahdan vielä hetkeksi ja vaihdan laastarit jalkoihini, jotka ovat jo aivan tuusan nuuskana.
MAMMUT MARSCHIN MAALIPORTTI Osallistujia kannustetaan viimesillä metreillä. Kaikkiaan 603 ”mammuttia” suoritti tämänvuotisen marssin, mikä on lähes 55 prosenttia lähtijöistä.
Huoltopisteen jälkeen jatkaan jälleen matkaa yksin – ja tällä kertaa kirjaimellisesti. En nimittäin näe missään muita vaeltajia, ja joudun olemaan jatkuvasti tarkkana, etten vain eksy reitiltä. Toisaalta oloni on kuitenkin varma, ja tiedän, että selviän maaliin asti, kunhan en vain kompastu johonkin kuoppaan. En enää muuta haluakaan kuin vain päästä perille, ja alan haaveilla pizzasta ja siitä, että pääsen pötköttämään kotisohvalle puhtaissa, kuivissa vaatteissa ja nostamaan jalkani ylös. Viimeiset kilometrin tuntuvatkin loputtoman pitkiltä.
Jossain vaiheesssa vierelleni ilmestyy toinen osallistuja. Hän ilmeisesti kuuluu aiemmin lähteneeseen ryhmään ja on joutunut pistämään juoksuksi ehtiäkseen aikarajan sisällä maaliin – juoksutyylistä päätellen hän mieluummin kyllä kävelisi. ”Enää neljä kilometriä!”, hän huutaa minut ohittaessaan, ja yritän pinnistellä näyttääkseni innostuneelta. Omalla kävelytahdillani neljään kilometriin menee vielä yli tunti.
Mutta sitten, vihdoin, korviini alkaa kantautua musiikkia. Reitti tekee vielä viimeisen mutkan pienen metsikön halki, ja sen jälkeen näkyviin tulee jo ihmispaljous, maaliportti ja valtavan suuri mammutti. Kävelen viimeiset parisataa metriä rantahiekalla, saan aplodit maaliviivalla ja annan ylävitoset mammuttimaskoteille, jotka vastaanottavat maaliin saapuneet ja ripustavat näille mitalit kaulaan.
Tuntuu kuin olisi kulunut ikuisuus siitä, kun viimeksi seisoin tällä rannalla, mutta kelloni mukaan aikaa on kulunut 23 tuntia ja 32 minuuttia. Käyn pitkäkseni hiekalle, asettelen repun tyynyksi pääni alle ja katselen taivaalle, missä aurinko alkaa pilkistellä pilvien takaa. Hymy nousee huulilleni, kun ajattelen kulunutta vuorokautta, jonka aikana kävin voimavarojeni äärirajoilla niin henkisesti kuin fyysisesti – ’vain’ kävellen. Minä piru vie tein sen. Ja nyt saan maata tässä juuri niin kauan kuin haluan.