Saatat luulla, että side katkeaa vasta sinä päivänä, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Irrottautuminen on kuitenkin pitkä prosessi, joka käynnistyy jo syntymässä. Vähittäinen muutos on keino, jolla tyhjän pesän syndrooma voitetaan.
TYHJÄN PESÄ SYNDROOMA – Kotona tulee hiljaista – jopa liian hiljaista – kun lapset lähtevät kotoa. Jotkut kokevat menetyksen, surun ja yksinäisyyden tunteita. Sitä kutsutaan tyhjän pesän syndroomaksi.
Bändijulisteet ja urheilukisamitalit on poistettu seiniltä. Vaatteet on pakattu kasseihin, vuodevaatteet suureen muovisäkkiin. Ovi pamahtaa kiinni, ja suureksi kasvanut lapsi lähtee täynnä intoa lapsuuskodistaan ja huikkaa ”Nähdään!”. Yhtäkkiä kotona on oudon hiljaista.
”Niinhän se käy, ja niin sen kuuluukin mennä, mutta ei se silti helppoa ole”, sanoo psykologi Ida Koch. Hän on 35 vuoden ajan neuvonut ja hoitanut nuoria ja ymmärtää siksi erityisen hyvin heidän tarpeitaan – tarpeita, jotka voivat olla ristiriidassa vanhempien toiveiden kanssa.
”Irrottautuminen ja itsenäistyminen on prosessi, joka alkaa jo syntymästä ja vauhdittuu teini-iässä. Tämä valkenee useimmille vanhemmille kunnolla vasta, kun lapset muuttavat pois kotoa”, sanoo Koch.
Totta kai vanhemmat ovat vuosikausia tienneet, että lasten ja vanhempien tiivis side katkeaa jonain päivänä, eikä poismuuton pitäisi tulla suurena yllätyksenä kenellekään. Jos kodin tyhjeneminen aiheuttaa huomattavan suuren järkytyksen, ei kaikki ole kunnossa. Silloin vanhempi on sulkenut silmänsä ajan kululta ja siltä, minkä jokainen tietää ajan myötä olevan edessä.
Palataan siihen myöhemmin. Selvitetään ensin, miksi lasten poismuutto voi tuntua iskulta vasten kasvoja.
Vaikka kotoa lähteneiden lasten vanhemmat useimmiten tuntevat ylpeyttä ja haikeutta, joidenkin vanhempien on lähes sietämättömän vaikea kestää muutosta. Tälle tunteelle on nimikin: ”Empty nest syndrome” eli tyhjän pesän oireyhtymä. Se on psyykkinen tila, jossa tuntee menetystä, surua ja yksinäisyyttä sen vuoksi, että lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Nimi on peräisin eläinmaailmasta. Vanhemmat ovat hoivanneet pienokaistaan lintuemon tavoin, ruokkineet ja huolehtineet kaikesta, täyttäneet elämänsä lasten elämällä ja heistä huolehtimisella.
”Jossain vaiheessa linnunpoikasetkin ovat valmiita lentämään pesästään. Kun kaikki se energia, joka hoivaamiseen on mennyt, pitääkin saada kulumaan etävanhempana ja keskittyä omaan elämään, jotkut kokevat sen suurena tyhjyyden tunteena”, Koch kuvailee.
Se päivä, jolloin muuttokuorma lähtee, ei psykologin mukaan ole ongelman syy, vaan katse on käännettävä aiempiin vuosiin, sillä muutoksen siemenet ovat siellä.
Kun lapset ovat pieniä, vahemmat ovat heille kaikki kaikessa, turvallinen syli, jonka sana on heidän lakinsa. Tilanne kuitenkin muuttuu, ja vanhemmat alkavat vähitellen muuttua lasten elämän päähenkilöistä pientä osaa esittäviksi sivuhenkilöiksi. Vähitellen teini-iässä lapset kääntävät katseensa kohti ulkomaailmaa, pois vanhemmista ja perheestä. He alkavat uskoutua kavereilleen tai – vanhempiensa harmiksi – muille aikuisille. He lukitsevat niin kylpyhuoneen kuin oman huoneensakin oven (ja vieläpä kovaäänisesti).
”Nuori osaa ja hänen pitää voida seistä omin jaloin. Sama pätee aikuisiin. Kummankin osapuolen pitää irrottautua. Se on uskomattoman vaikeaa, mutta siltä ei vain voi välttyä”, Koch painottaa.
Millaiseksi suhde muodostuu irrottautumisen jälkeen, riippuu monista tekijöistä: siitä, miten läheisiä nuoret ja vanhemmat ovat olleet ja siitä, millaiseksi irrottautuminen muodostuu.
Muutoksessa on aina sudenkuoppansa. Ensinnäkin vanhemman täytyy olla halukas siirtymään pääroolista sivummalle ja antaa teinin ottaa enemmän vastuuta ja tehdä omia päätöksiä. Ensimmäisen lapsen kohdalla ei tietenkään ole vielä aiempaa kokemusta, joka auttaisi eteenpäin, ja jos lapsia on vain yksi, on muutos suuri. Vanhemmat ottavatkin helposti liikaa valtaa – tai liian vähän.
”Mitä tiukemmin vanhempi pitää kiinni, sitä kovemmin nuori yrittää päästä irti. Taito on siinä, ettei luovu kaikesta vastuusta yhdessä yössä, muttei myöskään jatka kiinnipitämistä liian kauan”, toteaa Ida Koch.
Kumpikin ääripää on haitaksi, vaikka niihin ajautuminen helposti käykin, sillä lapsen kasvaminen aikuiseksi ei merkitse sitä, että hänestä yhtäkkiä tulisi vanhemmilleen yhdentekevä ihminen. Vanhemman vain täytyy osata punnita vaikutusvaltaansa entistä herkemmin, jotta vältytään suurilta riidoilta tai välien katkeamiselta kokonaan.
Konkreettinen ja hyvä vinkki on antaa nuorelle koko kasvuiän ajan lisääntyviä tehtäviä kotona, jotta hän oppii ottamaan vastuuta ja kypsyy vähitellen lähtemään kotoa.
Yhtä kaikille perheille sopivaa neuvoa on vaikea antaa. Psykologi Ida Koch suosittelee kuitenkin, että perheen aikuiset tiedostavat vastuunsa. On vanhempien vastuulla, että nuori kehittyy, ja se taas onnistuu parhaiten, jos vanhemmat eivät koko ajan hengitä heidän niskaansa.
”Nuorten pitää antaa tutkia maailmaa eikä heidän pyrkimyksiään pidä halveksia. Anna siis nuorelle omaa rauhaa, mutta ole käytettävissä tarvittaessa. Se on tärkeää”, sanoo Koch.
Vaikka siis olisi kuukausia siitä, kun nuori on viimeksi uskonut asioitaan vanhemmalleen, on vanhemman ilmaistava olevansa läsnä, mikäli nuori häntä tarvitsee. Jos nuoren ja vanhemman suhdetta vertaisi tennisotteluun, voisi sanoa, että nyt on nuoren vuoro syöttää. Vanhemman tehtävänä on olla valmiina vastaanottamaan syöttö. Irti päästämistä ei pidä pelätä. Jollei nuoresta päästä irti, häntä ei voi koskaan kohdata tasaveroisena aikuisena.
”Jos irtautuminen on sujunut jotakuinkin luontevasti, nuori kyllä palaa takaisin aikanaan. Silloin vanhemman tehtävä ei ole kontrolloida eikä tietää paremmin, vaan kohdata nuori samanarvoisena”, Koch neuvoo.
Mitä tiukemmin vanhempi pitää kiinni, sitä kovemmin nuori yrittää päästä irti. Taito on siinä, ettei luovu vastuusta yhdessä yössä, muttei myöskään jatka kiinnipitämistä liian kauan.— Psykologi Ida Koch
Yksi virhe, johon psykologi usein työssään törmää, on se, kun vanhempi takertuu lapseensa liian tiukasti. Se voi ilmetä liiallisena palvelualttiutena, joka ei juurikaan vähene, vaikka nuori on jo aikaa sitten muuttanut pois kotoa. Äiti voi edelleen pestä nuoren pyykit tai osallistua kaikkiin nuoren elämän suuriin käänteisiin niin töissä kuin koulutuksessakin. Monet äidit myös täyttävät nuoren jääkaappia kuin paraskin pitopalvelu.
”Tällaisella nuoren palvelemisella moni haluaa muistuttaa omasta merkityksellisyydestään nuoren elämässä. Se kuitenkin tekee nuoresta avuttoman sen sijaan, että olisi heille oikeasti hyödyksi. Nuoret, jotka eivät ole saaneet tai joutuneet pesemään pyykkejä, laittamaan ruokaa tai maksamaan laskuja, eivät tiedä, miten selvitä arjesta”, varoittaa Ida Koch.
Enemmän tai vähemmän tietoisella tasolla vanhempi tekee näin lapsensa riippuvaiseksi itsestään ja säilyttää siten suuren sijan heidän elämässään. Se on kuitenkin kuin pissaisi housuihinsa pysyäkseen lämpimänä. Liian tiivis suhde – ehkä jopa vastoin nuoren tahtoa – voi lisätä nuoren halua irrottautua, eikä välttämättä kauniisti.
Se voi myös saada nuoren epäilemään omia kykyjään. ”Jos äiti aina hoitaa asiat puolestani, niin ehkä se johtuu siitä, etten itse pysty siihen”, voi nuori silloin järkeillä. Vanhemman pitää siis koettaa malttaa mielensä, jotta lapsi ja nuori voi opetella hoitamaan asioitaan itsenäisesti.
”Lapsi oppii kokeilemalla – ei vanhempien hyvää tarkoittavien neuvojen ansiosta. Heidän on saatava kokeilla. Kun kerran myöhästyy lentokentän check-inistä, oppii saapumaan sinne ajoissa seuraavalla kerralla. Niin sen kuuluukin mennä”, vakuuttaa Koch.
Äidin ja vanhemman roolin sijaan on tärkeää muistaa olevansa muutakin. On opittava olemaan ”konsulentti” entisen kokoaikaisen roolin sijaan.
”Nuoren jättämä tila pitää täyttää vähitellen muulla. Kysy itseltäsi: Mitä sellaista voin tehdä, mikä ilahduttaa ja kehittää minua? On ajanhukkaa vain istua ja odottaa, milloin nuori tulee taas käymään”, psykologi muistuttaa ja lisää, että nuori huomaa sen kyllä.
Vanhempi voi kenties palata nuoruuden liikuntaharrastuksen pariin, ottaa yhteyttä ystäviinsä, joita ei ole tavannut aikoihin, tai aloittaa uuden harrastuksen. On löydettävä itsensä uudelleen samoin kuin eläkeläisen on osattava täyttää päivänsä uusilla asioilla, kun työ ei enää täytä aikaa. Mitä aikaisemmin aloittaa, sitä vähemmän tyhjä pesä ahdistaa.
Samat neuvot koskevat myös parisuhdetta.
”Joillekin pariskunnille lapset ovat olleet elämän ja parisuhteen keskeisin asia. Silloin voi lasten lähdettyä ihmetellä, että mistäs me nyt oikein puhutaan? On opittava uusi tapa olla yhdessä pariskuntana.”
Suru ja epävarmuus eivät onneksi ole ainoat lasten lähtöön liittyvät tunteet.
”Edut avautuvat vähitellen, kun huomaa, että elämään mahtuu muutakin ja lapset pärjäävät. Useimmat arvostavat sitä vapautta”, sanoo Koch.
Jonain päivänä ovikello soi, ja kynnyksen yli astuu oma lapsi, joka paitsi muutti pois, on myös oppinut seisomaan omilla jaloillaan ja pärjää elämässään itse, aikuisen tavoin aikuisten maailmassa.
Asiantuntija: psykologi I. Koch